Kaksplus.fi

torstai 3. syyskuuta 2015

Ajatuksia synnytyksestä ja perhevalmennuksista

Nyt olisi kaikki neuvolan ensisynnyttäjille tarjoamat perhevalmennukset käyty ja päivät kuluu sitä tahtia, että väkisinhän tässä alkaa miettimään sitä itse synnytystä sekä sen jälkeistä aikaa. Alunperin oli tarkotus vaan pikasesti sivuta aihetta, mutta tästähän tuli oikeen romaani. Nää on kaikki tietysti tän hetken ajatuksia tulevasta ja koskaanhan mikään ei mee niin, kun etukäteen ajattelee, joten musta on hauska sitten muutaman kuukauden päästä synnytyksestä lukea tää itekin läpi ja pohtia, että miten se arki lähtikään oikeesti rullaamaan :)

No ensiksi vaikka noista valmennuksista. Ensimmäinen valmennus oli aiheeltaan synnytys ja lähestulkoon tärisin pelosta, kun tänne mentiin :D Mulla on siis kaikki asiat tän raskauden kanssa olleet luokkaa "tieto lisää tuskaa". En oo osannut edes pelätä tai jännittää mitään ennen, kun oon lukenut asiasta ja ”tiennyt liikaa”. Ensimmäinen jännityksen aihe oli siis rakenneultra. Siitä ajattelin ensin, että jee nähdään meidän vauva taas ja saadaan mahdollisesti tietää kumpi sieltä olisi tulossa. Edellisenä iltana menin sitten googlettamaan, että mitä siellä oikeesti katotaan. Enpä nukkunut koko yönä ollenkaan, tärisin ja pelkäsin ja melkein purskahdin itkuun sairaalan parkkipaikalla. Mielessä pyöri ihan liikaa asioita ja mitä jos kaikki ei ookkaan hyvin ja entä jos ne ottaakin mun vauvan pois just nyt, kun oon kerennyt hyväksyä asian ja odotan pienokaista innolla? Mitä tästä opin; älä koskaan ikinä missään tilanteessa googlaa yhtään mitään :D

Nyt siis oon päättänyt, että en edes halua lukea kenenkään synnytyskertomuksia tai halua mitään pelotteluja kauheista kokemuksista jne. Toisaalta olishan se hyvä ehkä, että osaisi varautua erilaisiin juttuihin. Tai sitten ei! Tuolla synnytysvalmennuksessa käytiin siis lähinnä ihan perusjuttuja läpi ja pelkäsin turhaan :) Eri kivunlievityksiä ja synnytysasentoja käytiin läpi sekä käytännön juttuja sairaalassa olosta pikaisesti. Ei siis mitään videoita synnytyksestä jne. Onneks! Mä koen, että tää sekä Taysin tutustumiskäynti riittää mulle. En haluakaan tietää enempää. Kyllä ne kätilöt mulle sitten kertoo, että mitä pitää tehdä ja enpähän ainakaan osaa pelätä yhtään enempää sitä itse h-hetkeä :) Tällä hetkellä suurin pelko on, että jouduttaisiin tekemään sektio. Mulla on kauhee pelko leikkauksista ja nukuttamisesta. Haluaisin siis ihan viimeiseen asti saada synnyttää alakautta ja toivon, että vauvan tarjonta pysyy oikeanlaisena, eikä tule muitakaan komplikaatioita sen suhteen. 


Seuraava valmennusten aihe oli imetys. Mä en nyt vielä kauheesti avaudu tästä aiheesta. Mulla on hyvin hyvin ristiriitaiset fiilikset tän asian suhteen. No se itse valmennus oli aivan turha. En koe saaneeni siitä mitään irti ja samat asiat olisin voinut lukea netistä. Odotin siis tästä aiheesta enemmän, mutta turhaan. Itkin koko illan valmennuksen jälkeen ihan naurettavista asioista. ”En haluu, että mun tissit on verillä” ”Mitä jos se on vaan 24/7 mun tississä kiinni” ”Mä luulin, että 9kk riittää, mutta enhän mä edelleen saa tehdä mitään, kun imetän” ”Mun elämä on loppu, masentaa!” No, eipä tähänkään nyt voi vielä sanoa muuta kun, että aika näyttää :) Päätin tuon itkuisen illan jälkeen etten ota stressiä asiasta. Se joko sujuu tai ei suju! Imetän niin kauan, kun se onnistuu ja tuntuu itsestä hyvältä ja luonnolliselta. Vaikka saisin keneltä tahansa kuraa niskaan ämpäri kaupalla, jos en imettäisikään sitä vuotta, niin se on täysin mun päätös ja seison sen takana. Koen, että perheelle on parempi äidin henkinen hyvinvointi, kun itkuinen stressipallo tuollaisen asian takia. Tää nyt on se ensimmäinen mielipide mikä asiasta mulle nousi, mutta tokihan on mahdollista, että se sujuukin tosiaan hyvin ja huomaamattomasti ja ei tuu kuuloonkaan, että lopettaisin imetystä ennen sitä vuotta. Sen näkee sitten mikä on lopputulos :)

Seuraava turha valmennus oli lastenhoito. Tää oli kanssa näitä sarjassamme samat asiat tiesi jo tai olisi voinut lukea tai kysyä joltain, kun kohdalle osuu. Ei siis mitään konkreettista kotiintuomista jäänyt tuostakaan tunnista. No ainoo, että sanoin samantien, että Tuomas saa hoitaa sen napanuoran palasen (mikä onkaan nimeltään?) puhdistuksen, koska mua ällöttää jo ajatuskin siitä :D Muuten tuossa valmennuksessa painotettiin ensimmäisten viikkojen tärkeyttä ja rauhoittamista. Ei siis kymmentä vierasta per päivä. No täähän nyt on sanomattakin selvää! Halutaan kumpikin pyhittää ne hetket mahdollisimman paljon siihen, että opitaan yhdessä olemaan perhe ja ne omat tavat tehdä asiat. Tiedän, että tullaan saamaan enemmän, kun tarpeeks neuvoja ties keneltä. ”Ei sitä noin kuulu tehdä, kun näin” Niin aivan… pelkään, että hormonihuuruissani suututan vielä jonkun ja vahingossa sanon rumasti takaisin siinä vaiheessa, kun mulle aletaan kertoa, että vaihdan vaipan väärin tai nukutan lapseni väärin tai jotain vastaavaa :D Näiltä ei voi välttyä ja sen verran koitan jo ”kouluttaa” itteäni, että osaisin ottaa ne joo joo mielellä ja punnita, että mitkä on todellisia neuvoja ja mitkä vaan mielipiteitä. Toki toivonkin, että mulle kerrotaan, jos teen jotain niin väärin, että se aiheuttaa hengenvaaran vauvalle, mutta haluun silti, että saadaan yhdessä Tuomaksen kanssa kokeilemalla löytää ne meille sopivat tavat tehdä asiat. Kyseessä on kuitenkin lopulta meidän vauva ja ensimmäinen sellainen eikä koko maailman vauva, jonka hoitoon ja kasvattamiseen kaikilla pitää olla mielipiteensä ja just muka ne oikeet :P Siinä, pääsinpäs avautumaan :D


Viimeinen valmennus oli kahden aiheen yhdistelmä; vanhemmuus ja parisuhde. Tähän mentiin jo ihan täysin sillä asenteella, että turhaa tiedossa. No täähän itseasiassa olikin se paras! Tästä valmennuksesta jäi päinvastoin hyvä mieli ja hymy huulille, kun kotiin päästiin :) Tuli sellanen olo, että mehän ollaan tehty asioita jo oikein ja meidän suunnitelmat tulevaisuuden kannalta on ajateltu just oikein. No mikä on oikein? Se on jokaisella tietysti eri juttu ja jokainen suhde on erilainen, mutta muhun tuolla käydyt jutut kyllä kolahti. Ehkä hauskinta valmennuksessa oli, kun valmentaja sanoi, että synnytyksen jälkeen naisen hormonit on sen verran sekaisin, että puoliso saattaa luulla toisen olevan hullu…ja tätä kestää ainakin 3kk. Oli aika hauskoja reaktioita miehiltä :D No siis pääpointtina, että tää viimeinen oli vasta käymisen arvoinen ja sai pelon ja ärsytyksen tilalle vain hymyn huulille.

Mites sitten se alkuaika vauvan syntymän jälkeen? No ensinnäkin jännittää kamalasti tuo alku. Ja tietysti se, että miten oma toipuminen lähtee käyntiin. Sehän toki riippuu todella paljon siitä, että miten tuo itse synnytys menee. Ollaan sovittu, että Tuomas on ensimmäiset kaksi viikkoa kotona. Ihan jo senkin takia, että saa ottaa päävastuun Nemosta ja ainakin toivon, että saisin itse levättyä rauhassa tuon hurjan kokemuksen jäljiltä. Musta myös on ihanaa, että voidaan yhdessä sitten kokeilla ja todeta ne meille parhaat tavat hoitaa erinäiset asiat, eikä niin, että mä yksin päätän, että tää tehdään näin ja vingun aiheesta sitten Tuomakselle.

Ensimmäiset 3-4kk jännittää ehkä eniten, siis tuo loppuvuosi. Jännittää toki tuo vauvan hoito ja siinä onnistuminen, mutta myös samalla parisuhteen laita. Keskusteltiin tuossa hetki sitten just aiheesta ja kysyinkin Tuomakselta, että mitä mieltä se on, kun musta tuntuu, että en mä kyllä kauheen vaikee ja kiukkunen oo ollut. Sain vastaukseksi, että et kyllä oo, vaikka hänen oletus oli se, että muutut hirviöks raskauden myötä :D No ei ihan noilla sanoilla, mutta tuota tarkoitti. Kääntyykö se siis päälaelleen ja musta tulee kauhee synnytyksen jälkeen? Se jää nähtäväksi. Uni on mulle niin tärkeetä, että pelkään tosiaan muuttuvani itkuiseksi ja rähjäseksi hulluksi ensimmäisten kuukausien ajaksi. No onneks tuo mieskin tietää edes sinnepäin, että mitä pahimmillaan odottaa, niin eiköhän me selvitä :) Tokihan se mietityttää silti jo nyt.



Haluaisin myös pyhittää loppuvuoden täysin meidän perheen muodostumiselle oman kodin ympäristössä. Ollaan aina ne, jotka ajaa edestakas sinne sun tänne ja joka puolelle moikkaamaan kaikkia jne. Joka viikonloppu aina jossain ja silti joka toinen valittaa, että kun nähdään niin harvoin ja ette koskaan käy. No eipä käy kukaan meilläkään :D Ymmärrän toki, että me ollaan tähän asti oltu sukulaisille se lapseton pariskunta ja ystäville se autollinen pariskunta, kenen olis helpoin matkustaa jatkuvalla syötöllä ja koirakin saadaan aina hoitoon, kun tarvis. Nyt jotenkin haluun olla tässä asiassa itsekäs ja pyhittää tuon loppuvuoden vain meille. Tää on kuitenkin niin ainutkertainen hetki, kun meistä tulee ensimmäistä kertaa vanhemmat, joten mun mielestä se on sallittua :) Kyllä ne ystävät ja sukulaiset on toki tärkeitä ja tottakai haluan heitä ehdottomasti nähdä, mutta toivonkin ettei meidän oleteta juoksevan näyttämässä vauvaa muutaman viikon ikäisenä ympäri suomen, vaan meille tultaisiin mielummin käymään. Hulluksihan sitä tulee, jos ei yhtään ihmisiä nää ja en siis sitäkään halua tietenkään! Tänne vaan jo nyt seuraa mulle pitämään vaikka joka päivä! :D Sen vaan haluan, ettei tarvitse stressata koko aikaa joka puolella käymisestä niinkuin tähän asti, vaan saadaan rauhassa opetella omat rytmit pienen kanssa ja ottaa vieraita vastaan omaan kotiin :) 

Näähän on siis ihan täysin tän hetken mielipiteitä ja hyvin mahdollista, että mieli muuttuu, kun on hetken ollut kotona vauvan kanssa. Ehkä sitä jo haluaakin pakata auton täyteen ja lähteä muihin maisemiin päiväksi pariksi? Sitä ei kukaan tiedä ennen, kuin se aika koittaa :) Tällä hetkellä olo on se, että haluun opetella olemaan äiti tässä omassa tutussa ympäristössä ja sitten vasta, kun on itsellä turvallinen ja hyvä olo lähteä muualle, niin voidaan pakata kimpsut ja kampsut autoon ja lähteä viikonlopuiksi taas reissuille :) Toki neljän seinän sisällä en kestä enää olla, vaan kyllä me vauvan kanssa heti, kun muutamat ensimmäiset viikot on ohi, niin aletaan puuhastelemaan tässä lähellä kaikkea jaksamisen mukaan.



No siitä päästäänkin vielä yhteen jännityksen aiheeseen eli eristäytymiseen ja yksinäisyyteen. Pelottaa hieman, että kuinka pahasti sitä eristäytyy ihmisistä tuossa alussa. Koen, että vauva menee kaiken edelle ja uskon, että ihmiset sen ymmärtävät. Tiedän jo valmiiksi, että kaikki ei ymmärrä, mutta siitä ei pidä sitten vaan ottaa itseensä liikaa. Kyllä mä jo nyt kaipaan päiviini ihmiskontakteja, koska ainoa juttukaveri on päivisin Nemo. Sitten, kun tuossa tuhisee koiran lisäksi vauva, jonka vuorovaikutus on alussa hyvin vähäistä, niin hulluksihan sitä tulee ilman ihmisiä ympärillä. Jo nyt tilanne on ollut harmillinen, koska oma kunto ei anna periks lähteä kotoa kovinkaan usein, niin ne tärkeet ihmiset on jääneet taka-alalle ja pelottaa, että tilanne pahenee vielä. Oon vielä luonteeltani sen verran erakko, että hyväksyn nopeasti tilanteen "Kun mä en pääse kenenkään luo tai soita joka päivä, niin ei kukaan tuu tännekkään tai kysy miten mulla menee". No niinhän se on vähän mennyt ja kyllä välillä on päiviä jolloin asia masentaa enemmän ja välillä vähemmän. Toki vauvavuosi on ainutlaatuinen ja siitä pitää osata nauttia! Siinähän sitä sitten näkee, että ketkä on niitä todellisia ystäviä ja pysyy rinnalla myös sen jälkeen, kun ei ole nähty hetkeen tai pysty samalla tavalla juoksemaan paikasta toiseen, kun ennen :) Pitäähän se kaikissa ihmissuhteissa tulla efortti kummaltakin puolelta toimiakseen!

No siinäpäs oli mietteitä kerrakseen! :D Pikainen postaus fiiliksistä…jep jep…kolme sivua tilitystä! Mulla oli tähän vielä muutamia ihmettelyjä neuvolan jutuista, mutta taidan jättää ne seuraavaan kertaan ettei ihan lähde lapasesta. Vielä, kun tähän ei oikein oo mitään kuvitusta, niin tulee liian pitkä tarina :) Innolla luen tekstin itsekin joulukuussa, että mitäs sitä on tullutkaan mietittyä asioista etukäteen ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti