Kaksplus.fi

perjantai 6. marraskuuta 2015

I'm back!

Jaahas! Oliskohan se aika palata takaisin koneen ääreen ja alkaa taas kirjoittelemaan? Itsellä ainakin on ollut ikävä sitä ”omaa aikaa”, jolloin saa kirjoittaa fiiliksiä ylös ja samalla saa hieman ajatuksia pois päästä pyörimästä. Meillä on tämä uusi arki lähtenyt käyntiin vähäisten unien ja vatsavaivojen merkeissä eli otetaan sellainen lähestyminen, että jos sitä kerran viikossa saisi julkaistua jotain... tai vaikka hieman harvemmin, stressiä en viitsi asiasta ottaa :) Varovainen alku siis! Kirjoittelen näistä ensimmäisistä viikoista ja vauvastakin lisää, mutta ensin vinkumista tuosta loppuajasta ja itse synnytyksestä.

JOS OLET RASKAANA TAI HAAVEILET RASKAUDESTA JA ET HALUA LUKEA NEGATIIVISIA ASIOITA AIHEESTA, LOPETA LUKEMINEN TÄHÄN!

Te muut, tässä tilitystä viimeisistä viikoista. Mikäänhän ei sitten mennyt edes sinnepäin niin, kuin lääkärit olivat ennustaneet/omat fiilikset oli/kaikki muutkin arvioi. No ei tietenkään! Viimeiset viikot olivat siis lähinnä tuskaa. Tässä, kun raskaus on ollut muutenkin vaikea ja vauvan ennenaikaisuutta on pelätty jo kuukausia, niin se, että vauva meni yli lasketun ja saatiin käynnistysaika ei käynyt missään vaiheessa mielessä. Ennenaikaisuuteen en ollut varautunut oireista huolimatta, mutta siihen olin, että viimeistään siinä laskettuna viikonloppuna jotain tapahtuu. Toisaalta olin onnellinen joka päivä, että ei vieläkään tarvii kokea sitä itse synnytystä, mutta toisaalta olo oli niin kamala, että olisin tehnyt mitä vaan, jotta se helpottuisi. Viikkojen unettomuus, oksettava olo, ruokahaluttomuus, kipeät supistukset (tuntui, että turhaan!!!), järjetön paineen tunne selässä ja alavatsassa, jalat makaronia, päänsärky… siinä nyt ensihätään noita päällimmäisiä oireita…kivaa? juu ei todella! Tossa vaiheessa alkaa kieltämättä olemaan se ranteet auki-vaihe hyvin lähellä.

Viimeinen mahakuva yöllä ennen Taysiin menoa, RV 42+0
Tähän päälle se itse synnytys…. Oh my! Siis tokihan mä oon tiennyt ettei se mitään kivaa puuhaa ole, mutta se yllätti ja negatiivisesti, että kuinka koville se kroppa todella joutuu. Jokainen tietysti kokee kivun ja tuon koko tilanteen eri tavalla, mutta mulle se kokemus oli karmiva ja osittain jopa traumatisoiva. Itse synnytys kesti lähes 20tuntia….. eli siis 20tuntia täyttä kidutusta! 

Meillähän oli siis yliaikaiskontrolli Taysissa keskiviikkona, kun perjantaina tuli täyteen tasan RV 42. Keskiviikkona kaikki oli ok, supistukset piirtyivät käyrälle hyvin ja saatiin painoarvio minimiehestä. Samalla saatiin käynnistysaika perjantaille kello 9. Tässä kohtaa lääkäri sanoi, että kyllä näyttää sen verran valmiilta pikkumies, että tuskin käynnistykseen menee. Kärvistelin ilman unta ja kipeiden suppareiden kourissa siis vielä hetken ja torstai-perjantai välisenä yönä mun kestävyys vaan loppu. Supistukset alkoivat tihenemään siinä kello 18 aikoihin torstaina ja koitin vaan kestää, kun ajattelin, että kyllä se lapsivesi pitää tulla ennen, kun mihkään lähetään…. 23 aikoihin aloin luovuttamaan ja pyysin Tuomasta käyttämään Nemon ulkona ja aloin itse vaihtaa vaatteita. Synnärille ilmottauduttiin muutamaa minuuttia yli puolen yön. Siitä käyrille ja sain kipupiikin helpotukseksi. Se auttoi sen verran, että sain hieman levättyä. Vaikutus loppui siinä parin tunnin kuluessa ja taas ulvoin kivusta. Pyysin uutta piikkiä, mutta en sitä enää saanut….käyrä ei kuulemma ollut sellainen, että tuon piikin voisin enää uudestaan saada. Hetken aikaa siinä alakerrassa voivoteltiin, että mitäs sun kanssa tehdään, kun et oo auki vielä tarpeeks, mutta ei tiedetä miten sua auttais. Tän henkilön kanssa en tullut yhtään juttuun. Hän vähätteli mun kipua ja oli sitä mieltä etten sais olla vielä noin kipee…Arvatkaa tekikö mieli läväyttää :D Eihän kukaan voi sanoa toiselle, että nyt et saa olla kipee…ei morjens…no se masensi vielä entisestään ja ajattelin, etten selviä koitoksesta, jos henkilökunta on tota luokkaa.

Päästiin sitten siirtymään synnytyssaliin ja meitä oli vastassa oikein ihana kätilö. Sanoin hänelle, että en tiedä miks oon jo näin kipee, kun kuulemma ei pitäis vielä olla. Tähän kätilö sanoi, että kuuleppa kaikki kokee kivun eri tavalla ja kaikki pystyy sen käsittelemään eri tavalla. Tässä vaiheessa osa pelosta katosi, kun tajusin, että onhan täällä sittenkin ihana kätilö paikalla. Pääsin uudestaan käyrille ja tämä kätilö ei nähnyt mitään estettä uudelle kipupiikille. Sain siis taas parin tunnin helpotuksen ja tämän lisäksi mua opetettiin ottamaan ilokaasua. Onneks osasin säännöstellä siinä mielentilassa kaasua melko hyvin ja en saanut siitä pahoinvointia. Tää toka kipupiikki, kun lakkas toimimasta, niin olin aivan järjettömän tuskissani. Itkin ja huusin täyttä huutoa. Olin kuvitellut itteni ns. hiljaiseksi synnyttäjäksi ja, että pystyn hallitsemaan itteni edes jollain tasolla, mutta ei…. 

Tässä kohtaa salissa oli vuoro vaihtunut ja luojan kiitos myös tuo toinen kätilö oli aivan upea! Hän otti mun pelot ja toiveet huomioon todella hyvin. Sanoin etten halua epiduraalia, koska pelkään sen laittoa. Siinä kohtaa, kun ulvoin tuskissani, niin hän sanoi, että sopisiko, jos hän katsoisi mun selkää ja siellä olevaa tatuointia. Käännyin kyljelleni ja kätilö sanoi, että kyllä tässä on sen verran tilaa, että tuo saataisiin laitettua sittenkin. Hän siis ehdotti, että se paras apu tähän tilanteeseen olisi tuo epiduraali. Tässä kohtaa en tiedä kumpi oli tuskaisempaa; itse kipu ja supistukset vai pelko neulasta mun selässä, mutta menin hysteeriseksi. Kätilö pyysi lupaa kertoa, että miten tuo epiduraali laitetaan…hän kertoi, mutta en pystynyt kommentoimaan millään tavoin. Odotin muutaman supistuksen ja tuska oli niin suuri, joten pyysin kätilöä kertomaan uudestaan nuo vaiheet ja lupasin pohtia asiaa. Tuomas auttoi mut vessaan ja muistan kysyneeni, että uskooko Tuomas, että selviän siitä piikistä ja mitä mieltä on, että pitäiskö sellanen ottaa. Kuulemma selviäisin hyvin ja luvattiin pitää koko ajan kädestä kiinni. Niinpä mä sitten luovutin ja sanoin kätilölle, että laitetaan vaan. Tärisin pelosta ja monta kertaa tivasin, että joko pistetään ja ei saa pistää ilman, että kertoo :D No eihän se niissä tuskissa tuntunut juuri miltään…. mutta jumankekka, että se auttoi! Hetki ennen, kun vaikutus alkoi, niin mä jo mielessäni mietin, että oon kohta valmis anelemaan, että joku ampuu mut siihen paikkaan, koska kipu oli aivan sietämätöntä. Tästä sain ihan mielettömän helpotuksen…ei tuntunut juuri missään! Ennen, kun se pari tuntia tuli taas täyteen ja se tuska palasi…. tässä kohtaa anelin uutta annosta ja taas mentiin pari tuntia helposti eteenpäin… siitä horroksesta, kun heräsin, niin tuska oli taas moninkertainen ja kuinka ollakkaan oli aika ponnistaa. 

Ponnistuskipu oli tietysti aivan erilaista, kuin tuo muu tuska. Se vaihe kesti noin vartin, mutta siinä kohtaa mulla meinas usko loppua itseeni. Olin aivan loppu…niin henkisesti, kuin fyysisesti. Järjettömän väsynyt ja en vaan enää jaksanut taistella tuota kipua vastaan. Mä olin aivan varma, etten pysty enää ponnistamaan vauvaa ulos, mutta onneksi mua tsempattiin niin kätilön, kuin tuon miehen osalta ja muutaman ponnistuksen jälkeen kävin tajunnan rajamailla ja yhtäkkiä mun sylissä on maailman suurin ihme <3 Se fiilis, kun näet ensimmäistä kertaa oman lapsen ja se, että se on kauniimpi ja suloisempi, kun oot osannut edes uneksia, on aivan mieletön. Apua, mä en pysty ees kirjottamaan tätä ilman itkua :D Siinä vaiheessa, kun hoidettiin jälkivaihe ja sain yhden tikin, niin keskityin niin kovasti tuohon pieneen poikaan, että en osannut enää ajatella sattuiko joku vai ei.


Sitä autuasta ja ihanaa fiilistä kesti vain hetken, kunnes ahdistus palasi. Poika olikin melkein 700g pienempi, kuin kaksi päivää ennen synnytystä saatu painoarvio. Se siitä liian isosta vauvasta! istukka oli kalkkeutunut ja kätilö veikkasi ettei vauva ole saanut kunnolla ravintoa enää viikkoihin.. Syntymäpaino oli lähestulkoon sama, kuin kuusi viikkoa ennen synnytystä ultrattu painoarvio, kun tuota ennenaikaista käynnistystä pohdittiin. Tämä tietysti ahdisti mieltä ja eihän me sinne potilashotelliin tietysti näillä mitoilla päästy. Siitä vaan sitten osastolle. Ensimmäinen yö oltaisiin nukuttu pikkumiehen kanssa, kun tukit (pikkumies siis nukkui läpi yön), mutta huoneen toinen asukas huusi taukoamatta koko yön. Seuraava yö saatiin olla kahdestaan, mutta äiti ei saanut nukuttua, koska oli kamala huoli pikkuisesta ja hän huusi vuorostaan tasaisin väliajoin. Pojalla siis paino vaan tippui ja tippui ja pissaa ei saatu millään tulemaan. En oo edes osannut ajatella koskaan, että sitä voisi olla toisesta niin huolissaan ennen tuota kokemusta. Lastenlääkäri laittoi meidän ultraan vauvan kanssa ja siinä vaiheessa, kun kävellään ovesta, jossa lukee vastasyntyneiden teho-osasto, niin voitte kuvitella sen henkisen romahduksen. En ollut nukkunut päiviin…melkein viikkoon juuri ollenkaan. Synnytyksen jälkeen vain torkkunut muutaman hetken ja pää kävi aivan ylikierroksilla. Odotettiin lääkäriä ikuisuus ja saatiin tieto, että hän ei kerkeä sittenkään ultraamaan poikaa vielä. Saatiin uusi treffiaika reilun tunnin päähän. Tässä kohtaa pelon ja ahdistuksen rinnalle nousi kiukku. Meidän osaston kätilö sitten neuvoi meille kaikki mahdolliset kikat, että saataisiin poika pissaamaan ennen tuota deadlinea ja siinä yritettiin kaikkemme. Poika myös sain luovutettua maitoa melko usein, koska mulla ei tietysti ollut vielä maito noussut kunnolla. Kätilö tuli ovelta huikkaamaan, että valmistautukaa lähtöön, että hän hakee vain puhelimen mukaan ja sitten mennään taas…. itku silmässä aloin laittamaan vaippaa pikkumiehelle, kunnes tunsin lämmintä ja voi että sitä iloa! Mä en oo ikinä ollut niin onnellinen pissasta :D 


Saatiin tieto, että maanantaina päästään kotiin, kun on muutama pissavaippa saatu. Päästiin myös palkkioksi vihdoin sinne potilashotelliin! Ja olihan se ihan eri maailma! Ihanat sängyt, mega aamupala ja lisäksi vielä se vauvakuvaus. Saatiin maailman suloisimpia kuvia minimiehestä <3 Siellä vaan taas ei oikein mätsännyt tuon henkilökunnan kanssa…  Mun kokemus siis, että normi osastolla kamalat sängyt ja tuo, ettei saa nukkua vaikka oma vauva nukkuu, mutta jokainen henkilökunnasta kenen kanssa olin tekemisissä oli aivan ihania tyyppejä! Hotellissa taas puolestaan upeat puitteet ja oma rauha, mutta henkilökunta ei ollut kovin ystävällistä. Kiva kuitenkin, että pääsin kummankin vaihtoehdon kokemaan :)


Maanantaina päästiin sitten imetysahdistelun ja itkujen jälkeen kotiutumaan ja mäkin sain vihdoin rentouduttua ja hieman unta. Jännä miten hyvää teki nukkua muutama tunti :P Nemo otti tulokkaan vastaan upeasti ja siitä on kuoriutunut oikein kunnon vahtikoira <3 Muutama päivä, kun oltiin oltu kotona, niin ajattelin, että no täähän menee hyvin! Poika nukkuu paljon ja sen joutuu ihan herättämään syömään. Ei vitsit! Yöllä kaksi syöttöä ja samantien takaisin unille…no eihän tää niin vaikeeta ookkaan! Juuh…se ilo loppui lyhyeen, kun saatiin ilmavaivoja ja unet on vähäiset…. tai no mikä uni? Ihan hämärä käsite tässä taloudessa :D Pikkusen apua ollaan saatu Cuplatonista, mutta ei täysin. Tänään alkoi vielä D-tipat niin katsotaan miten nyt käy… jaiks! Tän takia mulla on vastaamatta puoliin onnitteluviesteihin ja soittamatta niille kenelle oon luvannut soittaa :D Meillä siis nukutaan vuoroissa… toinen nukkuu tunnin ja toinen koittaa rauhoitella poikaa ja vaihto… Greatness…eipä se vauva arki ainakaan heti vaikuta kovin leppoisalta. No tässä on vasta hetki takana ja ehkä se helpottuu, kun kaikki saadaan jonkinlainen rytmi ja opitaan ne omat tavat toimia :)




Mites sitten jatkossa? Kuten oon tännekin kirjoittanut, että kumpikin useampi lapsi haluttaisiin. Haluanko mä enää tän kokemuksen jälkeen? Tällä hetkellä rehellisesti; oon tyytyväinen mun rakkaaseen poikaan <3 Se mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja päädynkö vielä uudestaan tähän henkiseen ja fyysiseen megarääkkiin, jää nähtäväksi. En halua sanoa, että tää jää nyt ainoaksi lapseksi, mutta tällä hetkellä fiilis on lähinnä sen kannalla :D 

Jokainen raskaus on erilainen. Niin myös saman äidin raskaudet ja tiedän sen kyllä. Se, että tykkäsinkö mä olla raskaana…en todella! Raskaus tuntuu sopivan joillekkin ja hienoa niin! Kaikille se ei sovi. Mites nää perus ”raskaana olevat naiset hehkuu”? Paskanmarjat. Minä en ainakaan hehkunu sekuntiakaan raskausaikana. Vaivoja vaan tuli toisensa perään… kuten tää toinen ”raskaus ei ole sairaus” juu oon aivan täysin samaa mieltä… tai no… siis eihän se sairaus ole, mutta ainakin mun kohdalla hyvin rinnastettavissa siihen. Olisinko mä voinut ite vaikuttaa asiaan jollain tavoin? Ainakin mä itkin lähestulkoon jokaisella neuvolakäynnillä oloa ja pyysin neuvoja ja vinkkejä joka ikiseen juttuun ja toimin niiden mukaan, mutta ei mitään apua. Toivon myös, että jokainen synnytys on erilainen ja seuraava, jos siihen lähden, on täysin vastakohta tästä. No se jää nähtäväksi. Onneksi tälläistä ei tarvitse nyt miettiä, vaan voi keskittyä täysin tuohon rakkaaseen pikkupoikaan <3


TÄSTÄ ETEENPÄIN VOIT JATKAA LUKEMISTA TURVALLISESTI!


Ne positiiviset asiat; En oo ikinä kokenut niin vahvoja fiiliksiä mistään, kun nähdessäni tuon ihanan pojan. En oo koskaan nähnyt mitään niin suloista ja kaunista, kuin tuo minimies <3 Pakko myös hehkuttaa isää! En olisi ikinä missään hetkessä selvinnyt tuosta koitoksesta ilman meidän iskämiestä! Sain upeeta tsemppausta ja taisin olla ainoo, joka pelkäs, että iskä pyörtyy synnytykseen, koska se ei ollu ees lähellä :D Oon niin kiitollinen ettei mun tarvinnu kokea sitä yksin, vaan yhdessä. Myös nämä ensimmäiset viikot on mennyt hienosti ja kumpikin ollaan otettu sitä vastuuta vauvan hoidosta, kuten oli tarkoituskin. Moni sanoi siinä vaiheessa, kun kyselivät noita isyyslomia, ettei kannata ihan alkuun ottaa turhaan…no meillä ei ainakaan ollut turhaan! Nää kaks viikkoa tuli enemmän, kun tarpeeseen ja ilman näitä mä varmaan makaisin uudestaan sairaalapedissä, kun päässä olis flipannu :D

Mun perhe <3

Positiivisena myös yksi fyysinen juttu eli raskausarpia en saanut yhtään! Olin ihan vainoharhanen niiden kanssa koko raskauden, mutta silti en jaksanut rasvata itteäni, kun ehkä kaksi tai kolme kertaa :D Hyvä tuuri siis jonkun asian kanssa! Tosin nää pikkumiehen ruokatankit on ottanu hieman osumaa, mutta se on vähäistä, kun muuten näiltä säästyttiin :)


Ollaan keretty myös käymään jo kaksi kertaa neuvolassa ja minimies on kasvanut upeasti! Ei siis enää mitään paniikkia painon putoamisesta. Ihana tieto oli ja ehkä vähän poisti tätä imetysahdistusta; on tällä hyviäkin seurauksia, vaikka vaikeelta tuntuukin. Niitä en ollu aikasemmin vielä huomannu :P En taida vieläkään avautua tästä aiheesta sen enempää, kuin ennen synnytystä. Fiilikset siis samat eli ei oo mun juttu. Toki yritän parhaani, mutta kivaa tästä ei saa tekemälläkään. Katsotaan miten jatkossa :)



Eilen sain myös puhelun kätilöltä ja sain käydä tuota synnytystä läpi. Se on mun mielestä hienoa, että tällainen
mahdollisuus tarjotaan! Josko se traumaattinen fiilis katoaisi pikkuhiljaa tuostakin hommasta ja muistaisi enää vaan sen lopun, kun sai minimiehen syliin :)

Näin! Eli tälläinen aloitus tauon jälkeen :D Nyt on ne pahimmat kirjoitettu ylös ja päästään jatkossa tähän vauva arkeen jne. keskittymään.Tänään käytiin myös ensimmäistä kertaa vaunulenkillä, ah miten ihanaa päästä ulkoilemaan kunnolla pitkästä aikaa :) Meillä juhlitaan myös ensimmäistä isänpäivää ylihuomenna ja nimijuhlia suunnitellaan eli pelkkää juhlaa meidän loppuvuosi! Koitan kirjoitella mahdollisimman nopeasti lisää ja ensi kerralla hieman positiivisempia juttuja. Tuosta synnytyksen kulusta niin moni kysellyt, että halusin siksi jakaa pääkohdat tätä kautta. Nyt me aletaan valmistautua iltaunille, kun leikkiminen alkaa jo väsyttää tältä erää :)




4 kommenttia:

  1. Hurjasti onnea! Pystyin niin samaistumaan sun fiiliksiin, sen verran lähellä on oma synnytys. Mulla tosin meni hurjasti helpommin, joten siltä osin en voi edes väittää tietäväni mitä oot kestänyt. Raskausarvista...itsekin luulin niiltä säästyneeni, mutta ne tulivat vasta joitain viikkoja, mahtoiko olla lähempänä kahta kuukautta myöhemmin. En halua missään tapauksessa masentaa, mutta näin kävi minulle. Itsekin ehdin niiden puuttumisen ensin tyytyväsenä todeta.
    Niin ihana pikkumies! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti! :) <3 Okei no toisaalta hyvä tietää, ettei tuu ihan sitten puun takaa, jos niitä arpia ilmestyy...toivottavasti ei, mutta eihän sille mitään sitten voi! Sen verran vielä tätä mahaa jäljellä, että ihan mahdollista, kun lähtee tästä kutistumaan, että niitä tulee :D

      Poista
    2. Täältä löytyy mun kirjottamaa vauvan masujuttua, Cuplaton on meilläkin käytössä jne. http://korpikoti.blogspot.fi/2015/11/voihan-vauvan-masuvaivat.html

      Poista
    3. Kiitti! Käyn lukasemassa :)

      Poista