Kaksplus.fi

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kun synnytyspelko varjostaa raskautta

Mietin pitkään, että julkaisenko tätä tekstiä ollenkaan, koska asia on mulle niin vaikea, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että sehän tän koko bloggaamisen ajatus on; olla vertaistukena ja puhua avoimesti. Amanda on jo reilun kaksi kuukautta. Jokohan mä olisin valmis tähän? Kokeillaan :) Mulle siis kumpikin raskausaika on ollut vaikeeta, kaikinpuolin. Tää toinen meni onneksi todella pitkälle ilman fyysisiä ongelmia, tai ainakaan poikkeavia sellaisia. Henkinen puoli taas on sitten eri juttu. Danielin raskausaika oli jo niin kamala; pahoinvointia alusta loppuun, pahat selkävaivat ja liitoskivut, aikaiset supistukset ja se henkinen myllerrys ensimmäisen ja omalta osaltaan odottamattoman raskauden seurauksena. Synnytys oli tähän astisen elämäni kamalin kokemus, 20 tuntia suoraa kidutusta.


Amandan raskausaikaa taas varjosti kaikesta edellisestä kumpuava synnytyspelko. Muistan, kun tein tuon raskaustestin ja ensimmäisten onnenkyynelien jälkeen itkin sitä, että joudun synnyttämään. Itkin sitä, että olin varma etten pysty siihen. Itkin sitä, että vihasin olla raskaana, mutta samalla toivoin sitä, että raskausaika ei loppuisi koskaan ettei tarvitse synnyttää. Itkin myös sitä, että kuinka voin ajatella näin ja olla itsekäs. Mä oon kuitenkin aivan mielettömän onnekas, että pystyn saamaan biologisia lapsia, se ei ole itsestäänselvyys. Ja ei, ne ”kyllä sä pystyt, se on ihan luonnollista!” kommentit ei todella auttaneet. En osannut edes kenellekkään puhua asiasta niin, että joku olisi niitä tunteita ja pakokauhua ymmärtänyt. Eniten ärsytti ne ”juu kyllä mä tiedän ton tunteen” lausahdukset. Ei, et sä tiedä. Kukaan ei tiedä. Jokainen käy läpi asiat omalla tavallaan ja kokee ne tunteet omien kokemusten ja ajatusten kautta. Toista samanlaista kokemusta ei vaan yksinkertaisesti ole. 


Elo-syyskuun vaihteessa saatiin tietää, että meille on tulossa toinen lapsi. Koko loppuvuoden heräsin vähän väliä keskellä yötä, tuskanhiestä märkänä ja itkien. Olin juuri unissani joutunut synnytyssaliin. Monena iltana hoin miehelleni, että mitä jos en oikeesti vaan kykene synnyttämään? Tähän moni voisi sanoa, että ”No hei ainahan sä voit pyytää sektion!” Näin toki on, mutta lähes synnytystä vastaaava pelko mulla on leikkauksia kohtaan. Mua ahdistaa ajatuskin sektiosta, nukutuksesta, mun kropan leikkelystä ja siitä, että en näe syntyvää lastani heti. Siitä etten välttämättä toivu niin, että pystyn olemaan heti normaalisti kummankin lapsen kanssa. Se ei toki ole taattu koskaan. Eli siis itse synnytyksen lisäksi pelkäsin sektiota. 


Aluksi mua ahdisti puhua asiasta edes neuvolassa. Onneksi kuitenkin puhuin… tai no, pikemminkin räjähdin hysteerisesti itkemään, kun kysyttiin edellisestä synnytyksestä. Olin tunkenut sen kokonaisuudessaan mielessäni lokeroon ”älä koskaan avaa ja ajattele tätä enää ikinä”. Sain lähetteen Taysiin pelkopolille, joka oli parasta mitä mulle on raskaana ollessa tapahtunut! Mä en tiedä kuinka riekaleina olisin ollut siinä kohtaa, jos olisi pitänyt mennä synnyttämään ilman tuota. Sain ensin arviokäynnin. Tai no, en tiedä oliko se sellainen, mutta niin sen itse koin. Onneksi vastassa oli aivan mieletön kätilö ja sainkin passituksen hypnoositerapiaan. Terapia alkoi tammikuun alussa ja menin ensimmäiselle käynnille hieman kysymysmerkkinä; Mitä on hypnoositerapia? Hypnoosi? Tarviinko mä terapiaa? Mitä täällä tehdään? 

No vastaus kaikkiin noihin on se, että oli mitä oli, se tuli tarpeeseen :) Kyseessä on rentoutus ja mielikuva harjoittelua. Turvallisessa ympäristössä asioiden läpikäymistä ja itkemistä. Itkemistä, joka auttaa ja joka lopulta oli pakollista. Ihmisen kanssa joka kuuntelee. Hän oli siellä vain mua varten. Ei kommentoinut kesken lauseen, että ”juu mä niin tiedän ton, ihan normaalia”, vaan antoi mun kertoa niitä fiiliksiä. Antoi mulle itselle ne avaimet ymmärtää, että miksi se kaikki tuntui niin pahalta. Itkettiin ja käytiin läpi Danielin synnytystä. Käytiin läpi mikä meni pieleen ja mikä ei. Mulle vihdoin selvisi mistä siinä kaikessa oli kyse, rentoutumisesta ja luottamuksesta. 


Kun vanha oli käyty mielestä ”pois”, niin oli aika miettiä tulevaa synnytystä positiivisen kautta. Se tuntui aluksi hullulta ja mietin, että onko tällaisesta apua? Hei kuvitella nyt tuleva synnytys ja sitten se muka menee hyvin, kun siellä salissa kuvittelen ne samat asiat? No ei ihan niin mennytkään, mutta monessa kohtaa mä kuulin päässäni terapeuttini sanat. ”Muista olla rentona, rentous on kaiken avain. Muista, että salissa oleva kätilö on ammattilainen, kuuntele ammatilaisen neuvoja ja ota apu vastaan”. Danielin synnytystä pahensi vielä se, että kaikkien yllämainittujen lisäksi pelkään piikkejä. Taistelin siis vastaan siinä järjettömässä tuskan kivussa, etten uskalla ottaa epiduraalia. Kätilö kauniisti pyysi useamman kerran ja sanoi, että häneltä loppuu jo muut keinot kesken auttaa mua. Lopulta myös Tuomas alkoi lähestulkoon anelemaan, että voitko ottaa sen, jos hän pitää kädestä ja on tukena. Oli kuulemma niin kamala nähdä mut siinä pisteessä. 

Epiduraali auttoi kyllä kipuun, se auttoi kummallakin kerralla. Ensimmäisellä kerralla sitä kidutusta oli kerennyt jo kestää useita tunteja ja välissä ennen toista satsia se tuska palasi. Tällä kertaa oltiin käyty myös nuo piikit ja kaikki sivuvaikutukset jne., joita jännitin, etukäteen läpi. Epiduraali laitettiin juuri oikeaan aikaan. Myös toinen satsi laitettiin ihan nappi ajoituksella. Se vaan toi omalta osaltaan siihen loppuun draamaa, juuri sitä draamaa mitä pelkäsin ja miksi en ensimmäisellä kertaa meinannut uskaltaa sitä ottaa. Amandan sydänäänet heikkenivät. Yhtäkkiä kätilö tulee huoneeseen ja kyseli vointia. Sen jälkeen sanoi, että nyt pitäisi alkaa ponnistamaan. Nyt? Enhän mä tunne mitään! En mä pysty ponnistamaan. Koitettiin tuloksetta muutaman kerran ja kätilö poistui keskustelemaan lääkärin kanssa. Tässä kohtaa mut valtasi paniikki. Nytkö mä joudun siihen sektioon? Kaikki on mennyt niin ”hyvin” tähän asti. Tivasin Tuomakselta jatkuvasti, että milloin se uusi satsi epiduraalia laitettiin, milloin sen vaikutus pitäisi heiketä. Kävin päässäni läpi sen pahimman mahdollisen tilanteen enkä osannut ajatella järkevästi. 

Lopulta kuitenkin sain viime hetkillä ponnistettua, vaikka tuntoa ei vielä kunnolla ollutkaan. Amandalla oli muutama kierros napanuoraa kaulan ympärillä, josta tuo sydänäänien lasku aiheutui. Tuomas näki tilanteen ja sanoi hieman hätääntyneellä äänellä, että ”Nyt älä tee mitään, älä missään nimessä ponnista yhtään” Korvissa vain soi enkä pystynyt ajattelemaan enkä varsinkaan kuuntelemaan kätilöä. Onneksi lopulta kaikki meni hyvin! Amandalle ei aiheutunut ongelmaa tai lisäseurantaa sen takia ja me kummatkin selvittiin hienosti.


Kokonaisuudessaan synnytys oli mulle niin vaikea juttu, että mun mielenterveys oli ihan hiuskarvan varassa koko tapahtuman läpi. Tuo lopun draama, jossa ei lopulta ollut edes mitään suurempaa hätää oli jo ihan tarpeeksi. Se sai mut sellaisen henkisen tuskan valtaan etten varmaan ikinä unohda. Koitin kertoa tuota parhaalle ystävälleni viikon ja uudestaan kahden päästä itse tapahtumasta, mutta en pystynyt. Itku tuli samantien. 



Kuulin monesti, että toinen synnytys on yleensä ainakin puolet lyhyempi, kuin ensimmäinen. Aikalailla minuutilleen näin oli, haha :D Danielin synnytys kesti 20h ja Amandan 10h, pyöristettynä siis. Siinä on tuskaisia tunteja tän naisen elämään ihan tarpeeksi. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin! En todella tiedä miten katastrofaalinen tuo kokemus olisi ollut ilman pelkopolia ja ilman terapiaa. Suosittelen siis erittäin lämpimästi ottamaan kaiken avun vastaan, jos yhtään on olo, että sitä tarvitsee. Se ammattilainen, joka tietää mistä puhuu ja osaa kysyä ne oikeat asiat, jolla ne lukot mielestä avataan, on se paras apu. Mä sain vielä muutama viikko synnytyksen jälkeen puhelun terapeutiltani ja käytiin yhdessä läpi synnytys ja tuo loppu. Sain siis koko homman päätökseen. Se on nyt käsitelty asia, sitä ei tarvitse enää ahdistella ja miettiä, vaan se on viety ihan loppuun asti eikä sitä tarvitse tämän jälkeen enää pintaraapaisua enempää avata :)

4 kommenttia:

  1. Apua, kolahti. Itellä jäi ekasta synnytyksestä vastaavat jäätävät traumat, jotka sitten varjosti ihan koko toista raskautta. Kävin myös Taysin pelkopolilla, mutten siitä ite käynnistä saanut kyllä mitään apua. Kätilön vähättelevä asenne oli ihan hirveetä. Vaikka synnytys paperilla näyttää ihan oklta, niin sitä se ei ollut ja toipuminen pitkä ja tuskainen, fyysisesti siis, henkisesti koitan toipua edelleen. Mutta parasta mitä sieltä sain oli se pelkopotilasmerkintä papereihin, jonka vuoks kätilö osasi ottaa just oikeella tavalla vastaan kun toiseen synnytykseen tullessa olin ihan hysteerinen ja itkin hallitsemattomasti, vaikken oo mikään itkijätyyppi.Toinen synnytys meni kyllä sitte niin vilkaasti etten mitään puudutteita ehtiny saamaan, että onneks se omassa hirveydessään oli ohi ennen ku ehdin tajuta. Mutta joidenkin tosiaan on vaikea ymmärtää että joillekin synnytys voi olla elämän hirveimpiä asioita.. Ite en vieläkään osaa sen takia arvottaa lapsien syntymähetkeä elämäni kohokohdiksi, koska synnyttämisen tuska vaan varjostaa sitä tilannetta niin vahvasti.. ja toisaalta olen myös katkera siitä miten hirveesti se ensimmäinen synnytys varjosti koko esikoisen vauvavuotta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti kommentista ja, kun jaat omankin tarinasi <3
      Toi on juuri kaikista pahinta, vähättelevä asenne! Ja vielä kätilöltä. En tiedä miten olisin selvinnyt, jos itsellä olisi käynyt samoin, kamalaa. Mutta pääasia, että kuitenkin meni paremmin tuo toka kerta!

      Ja tuo loppu, komppaan täysin! Se on uskomatonta, miten jotkut ei vaan pysty ymmärtämään, että kaikki ei koe synnytystä samalla tavalla. EI se kaikille tosiaan ole se elämän kohokohta.

      Poista
  2. Just näin, hyvä kun kirjoitit aiheesta - moni varmasti kaipaa vertaistukea näissä asioissa. Me suomimutsit ollaan aivan liian rautaisia myöntämään ääneen että "se maailman luonnollisin asia" voikin olla kamalaa ja kivuliasta - kun pelko pääsee ottamaan otteen asioihin. Ihanaa, että nykyään pääsee rimpuilematta sinne pelkopolille ja että siellä ihminen otetaan yksilönä, ei liukuhihnatavarana että "joojoo, mä ymmärrän", ja vieläpä on mahdollisuus saada täsmätukea. Tämä postaus oli ihana kasvutarina, ihana miten koit pelkopolista/hyp.terapiasta olevan apua itsellesi ja varmasti rohkaiset kuule aika montaa muutakin synnyttäjää hakeutumaan pelkopolin asiakkaaksi ja ylipäätään avaamaan tuntoja, ennenkuin pelko valtaa koko mielen.

    Ja ihanaa tuo jälkihoito, että terapeutti vielä hoiti homman synnytyksen jälkeen loppuun. Jes!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista <3

      Mulla tosiaan osui niin loistava ihminen vastaan tuolla pelkopolilla ja terapiassa, että apu oli huikea!
      Ja ihan oikeessa oot, että välillä on vaikee myöntää tälläsiä "heikkouksia", joten toivottavasti tosiaan tästä joku rohkaistuu ennen, kuin on aivan solmussa omien pelkojen ja ajatusten kanssa :)

      Poista