sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Hyvästi tutti!

Mullahan oli vakaa ajatus, että meillä luovutaan tutista vuoden ikään mennessä. Toki näin, haha! Nää on taas näitä esikoista odottaessa olevia ajatuksia, että kaikkihan menee ihan just niinkuin ajattelen, ”meillä tehdään sitten näin ja näin ja ei ainakaan näin”. Kunnes se todellisuus tulee vastaan.


Daniel on ollut aina, ihan vastasyntyneestä lähtien, huono nukkumaan. Vauvana vaivasi vatsa, mahdollinen koliikki ja mitähän vielä? Se vauvavuosi on rankin vuosi, mitä hetkeen muistan. Kun se vuoden iässä alkoi edes vähän helpottaa, niin kävikö mulla mielessä alkaa ottamaan tuttia pois? No mitäpä veikkaatte… noup. Ei meistä kummastakaan ollut siihen, että just, kun yöt oli edes jollain tasolla siedettäviä, niin lähdettäisiin niitä sotkemaan. 

Alkuvuodesta kokeiltiin, Daniel oli 1v2kk. No se itseasiassa meni aika hyvin! Tai sanotaanko, että oli tavallaan itse jättänyt päivätutin pois ja vain nukutuksen aikana oli tutti. Yleensä siitä tiesi, että on kunnolla unessa, kun tutti oli tippunut pois eikä sen perään itketty. Aamulla tutti jätettiin yhdessä ”tuttilaatikkoon” sängyn vieressä olevalle hyllylle ja siellä se oli seuraavaan unihetkeen asti. 


No sitten syntyi Amanda. Osasin jo odottaa, että takapakkia tulee eli sikäli ei tullut ihan puskista se tutin takaisintulo. Ensimmäiset viikot oli tietysti vaikeita, osaltaan kaikille. Aivan uusi tilanne ja Daniel selkeästi kaipasi huomiota sekä ehkä jollain tasolla haki lohtua siitä tutista. Yhtäkkiä tutti oli koko ajan mukana. Kokonaan uudenlainen arki, vastasyntyneen kanssa tietysti omat ”huolet” ja muutenkin koitat toipua kaikesta ja mielessä vaan manaat, että ”ei hitto se tutti pitäis saada pois”. No toisaalta, jos se oli siinä hetkessä Danielille asia, mikä auttoi sopeutumaan uuteen tilanteeseen, niin olkoon. Pääasia, että lapsella on hyvä olla. Oli se sitten tutin ansiota tai minkä vaan. 

Ongelmahan tässä oli se, että sitä tuttia ei välillä saanut millään pois. Ei ruokaillessa, ei pesuilla, eikä varsinkaan missään nimessä päiväunien jälkeen. Kitinää, vikinää, valitusta, huutoa ja järjettömiä raivokohtauksia. Kuinka ihanaa. Sitä ehkä itsekin antoi periksi liian helposti, kun ei vaan enää jaksanut taistella.


Nyt huomasin tässä reilu kuukausi takaperin, että ehkä alkaisi olla hyvä hetki! Jotenkin tuntui, että Daniel ei ollut siinä enää niin kovasti kiinni. Saattoi jättää sen itsekseen päikkäreiden jälkeen. Lapsiahan ei saisi ”uhkailla”, mutta myönnän, että pariin otteeseen tuli sanottua, että jos et nyt lopeta riehumista tms., niin äiti ottaa tutin pois. No se tunne, kun lapsi ottaa tutin suustaan, nakkaa sua päin, mulkaisee ja jatkaa tuhotöitään. Äitiyden helmiä :D

Eli siis selkeät merkit luopumiseen oli jo! Meillähän tuo iskämies oli vähän vastaan… Tai ei nyt lähtökohtaisesti itse asiaa vastaan, vaan ehkä sitä taistelua. Meillä on tässä aikamoinen rumba ollut ja on vielä vaikka kuinka pitkään. Kummallakin omat projektit ja tietysti sitten kaikki muu arki. Kieltämättä tässä on itse kukin sen verran väsynyt, ettei välillä omaa nimeään tiedä. Tähän sitten lapsen huudattamista kaks viikkoa, jotta unohtaa mikä on tutti? Juu ymmärrän, ei se ihanteellisin vaihtoehto. Koko homma unohtui taas muutamaksi viikoksi.


Kunnes tapahtui se ihana asia nimeltä päiväkoti, haha! Meillähän siis Daniel on sen muutaman päivän viikossa päiväkodissa niin, että iskä vie aamulla ja me haetaan Amandan kanssa iltapäivällä. No tietysti aina kyselen päivän kulkua jne. hakiessa ja useampana päivänä tuli esille, että muuten menee todella hienosti, mutta kamala kiukku alkaa, kun päiväunien jälkeen pitää antaa tutti pois. Mä tiedän miten temperamenttinen mun lapseni on. Mä myös tiedän miten kiitollinen oon siitä työstä mitä päiväkodissa tehdään ja siitä miten upeasti Daniel on kehittynyt jo tässä lyhyessä ajassa. En siis halua tieten tahtoen jarruttaa kehitystä tai vaikeuttaa päikkytätien päiviä. 

Reilu viikko sitten perjantaina, kun asia tuli esille kolmannen kerran, niin silloin päätin, että sanoi kuka mitä tahansa, niin tässä talossa ei enää taapero tuttia syö. Nyt kärsitään se kiukku sitten kerralla altapois. Ja miten kävikään? No eihän se piruvie edes kiukutellut :D Muutama ensimmäinen ilta saattoi hieman kaipailla. Muutamana yönä herännyt vähän itkemään (tätä tosin oli jo hetki ennen tutista luopumista, joten voi johtua muustakin..) ja muuten mennyt hyvin! Päiväkodissa eka tutiton päikkärihetki oli mennyt nukahtamisen osalta hyvin, mutta unien jälkeen itkettiin. Toisena päivänä ei ollut enää kertaakaan kaipaillut tuttiaan. Nyt on tässä reilun viikon varrella aina vaihdellen itkenyt päikkäreiden jälkeen, mutta muuten ei mitään! Eli siis joku ihme tapahtui ja meidän tuttiriippuvainen taapero unohti tutin :D No ehkä oli aikakin, kun ikää on jo reilu 1v10kk.

En keksi mitään muuta selitystä tälle helpolle… no joo… helpolle ja helpolle tutista luopumiselle, kuin sen, että ehkä nyt oli joku herkkyyskausi? Voikohan olla? Selkeitä merkkejä oli tosiaan ennen tätä lopullista päätöstä, että sitä ei enää kaivattu niin kovin. Ehkä se on joku ”iso poika”-juttu, kun on tarhassa omien kavereiden kanssa eikä vaan äidin ja siskon kanssa. Hmm.. No johtui mistä johtui, mutta meillä ainakin, yllättävää kyllä, toimi ihan vaan kerrasta pois ottaminen! Muutaman tutin leikkasin ja ekana päivänä ekoihin kiukutteluihin annoin sellaisen, niin ukkeli vaan nauroi itsekin.



Kerrankin jostain päästiin suht vähän taistelulla, mikä helpotus. Tutti 0 - Äiti 1 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti