perjantai 1. syyskuuta 2017

Meidän lapsiluku - kuuluuko se muille?

Oon kerennyt jo aika monesti mainita, että Amanda on meidän perheen viimeinen palanen. Suurin osa kommentoi tähän, että äläpä oo niin varma, tuskin on. No uskoitte tai ette, niin näin se vaan on. Ja sitten se, että kuuluuko se asia kenellekkään? Eipä oikeastaan, vaikka siitä itse näin julkisesti puhunkin. 


Voin aivan täydellä varmuudella sanoa, että niin kauan, kun mies ei voi olla raskaana, synnyttää ja imettää ja ottaa kaikkea muuta aiheeseen liittyvää niskaansa, niin meille ei tule tämän jälkeen enää yhtään vauvaa. Tämä kroppa ei enää synnytä, haha :D Mä oon enemmän, kuin onnellisessa asemassa, koska mulla on kaksi tervettä lasta. Mä selvisin ja oon todella ylpeä itsestäni. Kaksi eri tavalla vaikeaa ja raskasta raskausaikaa sekä traumatisoivaa synnytystä on hoidettu. Nyt, kun lopputulokset ovat joka päivä läsnä, niin en vaihtaisi sekuntiakaan. Jos se rääkki oli se, mitä tähän tarvittiin, niin (ainakin näin jälkeenpäin) ilolla kärsin sen! Mutta en enää tämän jälkeen.


Jos meille sattuisi joskus tulevaisuudessa tulemaan sellainen olo, että haluaisimme jostain kumman syystä lapsia lisää, niin maailma on pullollaan hyvää kotia tarvitsevia lapsia. Silloin mieluusti annan hyvän kodin ja rakastavan perheen tällaiselle lapselle :) Meillä on siinä kohtaa kuitenkin kaksi ihanaa biologista lasta ja en koe, että voisin rakastaa vähemmän lasta, joka ei olisi biologisesti minun. Perhe on aina perhe, oli se miten tahansa kasattu.


Mun alkuperäinen ajatus oli mennä itse sterilisaatioon, ihan varmuudeksi. Puhuin aiheesta neuvolassa koko Amandan raskausajan. Sterilisaation rajat ovat kolme lasta tai ikää 30-vuotta. No Amandan synnytyksen jälkeen mulla oli kaksi lasta ja tasan kaksi kuukautta tuohon 30-vuoden ikään eli eipä tietysti. Tästä oltiin todella tarkkoja, ainakin täällä. Toki voisinhan hakea lähetettä vielä vähän myöhemmin.

Miksi mä olisin ollut se kuka menee operaatioon eikä mies, jolle se olisi helpompi? Ihan vaan sen takia, että tää on kuitenkin enemmän mun päätös ja koskee mun kroppaa ja tulevaisuutta. Mä en voisi missään kohtaa vaatia toista tekemään tällaista päätöstä. Mitä jos elämä ei menekään niinkuin on ajatellut? Nyt suunnitellaan, että ollaan loppuelämä yhdessä, mutta ei se aina mene niin. Mitä jos meille tuleekin ero ja kumpikin tahollamme perustamme uuden perheen ja tässä kohtaa tuo mieheni haluaisikin vielä lapsia? Silloin se olisi mun oman tunnon päällä, että hän ei voi niitä saada. Tai mitä jos joutuisin vaikka auto-onnettomuuteen, menehtyisin ja taas sama lopputulema, kuin edellä. Päätös on meidän yhteinen, mutta silti ”jyrkemmin” minun.


Keskustelin siis vaihtoehdoista neuvolassa moneen otteeseen. Luin kauhutarinoita spiraaleilla tehtävistä sterilisaatioista. Mietin ja pohdin ja pähkäilin. Keskusteltiin monesti aiheesta myös kotona. Lopulta neuvolan suosituksesta päädyin hormonikierukkaan. Se on kuulemma jopa sterilisaatiota varmempi tapa, koska ihmiskeho on niin ihmeellinen, ettei koskaan tiedä miten tuo operaatio lopulta onnistuu, ja kuinka lopputulos säilyy vuosien saatossa. Olen myös koko ikäni kärsinyt runsaista ja kivuliaista kuukautisista. Pyörtynyt kivuista ja välillä ollut lähes toimintakyvytön. Jos on joku keino helpottaa samalla tätä, niin kyllä kiitos! 


Kierukasta en pysty vielä sen enempää kertomaan, koska se on ollut paikoillaan nyt viikon. Mutta ehdottomasti teen aiheesta joskus myöhemmin postauksen! Sellaisia meinaan olisin itse kaivannut, kun koitin tätä omaa päätöstä tehdä :) 


Jotenkin huojentavaa ajatella, että tämä on nyt tässä. Meidän perhe on meidän perhe ja siitä nautitaan <3 Jokaisella perheellä on se oma lapsiluku, oli se sitten nolla, yksi, kaksi, kolme tai vaikka kymmenen, niin se on jokaisen perheen oma asia. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti